Olen ollut nyt pari päivää sairauslomalla, kun ahdistus kävi turhan suureksi. Voi kun saisi olla aina kotona! Olisi ihanaa remontoida mökki kunnon asunnoksi ja muuttaa sinne. Ottaisin lampaita ja vuohia, ehkä muitakin eläimiä. Kai sitä voisi keksiä jotain puuhaa, jolla itsensä ja perheensä elättäisi. Joka tapauksessa olisi ihanaa asua erakkona.asuminen
Kirjoitin sähköpostia lääkärilleni tuosta ahdistuksesta, ja hän jätti lääkäriasemalle nimelläni reseptin. Huomasin, että hän oli kirjoittanut Opamoxia, jota minulla on kotona, joten menin kotiin käymättä apteeksissa. Luulin ahdistukseen olevan vielä jotain muuta lääkettä. Peruin harrastuksen tältä illalta ja menon kaverin kanssa huomiselta. En nyt vaan kykene. Se vähän pelottaa, kun nuo ovat kolmiolääkkeitä, että uskallanko ottaa lääkettä huomisen työpäivän aikana, sillä pitäisi ajaa vielä iltapäivällä kotiin ja lääkäriin. Mutta en minä varmasti kestä koko päivää ahdistumatta sekopäisyyden rajalle.
Tuntuu kuin vanne puristaisi rinnan ympärillä. Puren hampaita yhteen. En tunne saavani happea. Pelkään sekoavani. Eikä tähän tarvittu kuin muutama tunti töissä.
Ensinnäkin: voi olla, että laskenut mielialani olisikin PMSää. En ole koskaan havainnut moista aikaisemmin, mutta nyt kun olen tarkkaillut näin tiiviisti mielialojani ja kirjannut ne ylös, tuli tämmöinenkin mieleen. Pitää katsoa huomenna tilannetta uudelleen.
Joka tapauksessa aamulla työmatkalla oli taas ilon pipanoita. Useinkin kuunnellessani SuomiPOPin Aamulypsyä tulee hymy naamalle. Jaajo on suosikkini! Usein myös tulee hyvä olo siitä, kun ajelee töihin autolla ja ulkona sataa ja on kylmä: tuntuu ihanalta olla lämpimässä kun voisi löntystää siellä sateessa ja loskassa ihan yhtä hyvin. Sitäkin on tullut tehtyä ihan tarpeeksi. Samoin aamuauringon säteet sumun kseskeltä ilahduttavat mieltä. Ollakseni niinkin aamu-uninen kuin olen pidän yllättävän paljon aamuista.
Minua hoidettiin ensimmäisen kerran masennuksen vuoksi 90-luvun alussa. Syyksi lääkäri taisi merkitä sopeutumishäiriön. Sen mielestä kaikki johtui siitä, että olin muuttanut kotipaikkakunnalta pääkaupunkiseudulle. Isäkin kuoli samoihin aikoihin. Kävin psykiatrilla puoli vuotta, ja söin lääkkeitä. Kaipa minä paranin silloin. Minulla oli kuitenkin hyvin vaikeita aikoja ihmissuhderintamalla useamman vuoden, ja paha olo jatkui. Menin naimisiin ja sain lapsen, ja tietenkin sairastuin synnytyksenjälkeiseen masennukseen. Pari vuotta myöhemmin sairastuin diabetekseen, ja sen seurauksena jälleen masennukseen. Sitten tuli burn out ja jälleen masennus. Olen jo seonnut laskuissa ja varmaan unohtanut jonkun jakson, mutta lieneekö tämä nyt kuudes kerta kun olen masentunut.
Olisi mielenkiintoista tietää, johtuuko tämä helvetti geeneistä, kokemuksista, huonosta tuurista vai siitä, etten vain olekaan parantunut kokonaan kertaakaan. Estolääkityksen olen helposti jättänyt pois kun olen tuntenut itseni terveeksi, joten siinäkin voi olla yksi syy.
En voi uskoa sitä, että olisin muuttunut niin paljon, että olisin luonteeltani tällainen tasapaksu nykyisin. Olin ennen tätä kaikkea niin täynnä elämää! Kaikki oli seikkailua, tunsin syvästi, osasin riemuita. Pienetkin asiat riittivät saamaan minut iloiseksi. Nyt tuntuu, ettei lottovoittokaan saisi aikaan kuin hymähdyksen.
Olin tuossa välillä selkeästi paremmalla mielellä ja kaikin puolin positiivinen, mutta nyt tuntuu siltä, että makaisin syvällä suossa. Kaikki on niin paksussa harmaassa sumussa, ettei ole tosikaan. Paremmin en osaa tätä oloa kuvailla kuin keskellä suota sumussa yksin. Ja on vaikea hengittää. Olen syönyt nyt kolme viikkoa Cymbaltaa ja Klotriptyliä. Alkuun olin niin väsynyt ja turta, että oli hyvä olla vain ilman ahdistusta. Sitten piristyin ja nyt tuli taas takapakkia.
Olen psyykannut itseäni jatkuvasti ajattelemaan positiivisesti, mutta se ei nyt tunnu onnistuvan. Olen ikäänkuin tunnoton. Minä, joka olen aina mennyt vuoristorataa: välillä iloinen kuin peipponen, niin että pompin kattoon asti, välillä murheen syvimmässä alhossa. Ja nyt - ei mitään.
En ole innosta pomppivainen tänään. Eilen lipitin viiniä, ja vaikka se hetkellisesti helpottaakin ahdistusta, seuraavana päivänä kaikki tuntuu vaikealta.
Luin äsken loppuun Tiina ja Reko Lundanin Viikkoja, kuukausia. Täytyy sanoa, että sen luettuani huomasin, että ei minulla ole hätää, olenhan kuitenkin elossa. En ole kuolemansairas. Elämästäni on vain ilo kaukana, ja sen aion löytää jonakin päivänä.
Tänään niitä hyviä asioita on vaikea tunnistaa. Tai oikeastaan vaikeaa on tiedostaminen. Joka on lukenut Anthony de Mellon Havahtuminen, tietää, mitä tarkoitan. Vaikka tietää ja rekisteröi hyvät asiat, ne pitäisi myös tuntea, tiedostaa, että niillä olisi merkitystä. Pitäisi tuntea ilon pilkahdus, sellainen hytkäyttävä tunne, joka saa hymyn huulille ja lämpöisen tunteen leviämään kehoon. Sellaista ei ole tänään tullut, mutta eilen kyllä.
Ensimmäinen pulpahdus tuli siitä, kun makasin sängyllä lukemassa ja kuulin ulkoa lasten ääniä. Se oli varmaan joku muistikuva jostakin hyvästä hetkestä, koska tuli mielikuva lumessa leikkivistä lapsista, ja nyt on kuitenkin lokakuu. Toinen tuli, kun ajoin kauppaan ja kuuntelin Groove FM:ää. Soittivat jotakin biisiä, joka teki hyvän olon. Aurinkokin paistoi, ja oli kaunis syysilma.
Elämän koostuu hetkistä, ja noita hyviä pitää osata keräillä. Isompaa onnea en usko maailmassa olevan.
En minä onneton ole, enkä surullinenkaan. Juuri nyt en ole oikeastaan mitään. Harmaantympeä ehkä.
Aioin aloittaa märehtimisblogin. Kun on tuota kaikkea kremppaa, masennusta, ahdistusta, unettomuutta, diabetesta, kipuja ja särkyjä. Mutta mitä se auttaa sellainen? Päätinkin alkaa kirjata positiivisia asioita. Negatiiviset kyllä huomaa ihan muutenkin. Ja jos vanhoja pitää muistella niin sitten hyviä asoita, on kai niitäkin sentään ollut. Kun yleensä muistan vain ne huonot.
Joten: vähintään kolme hyvää asiaa per päivä pitää löytyä.
1. On perjantai ja tulossa viikonloppu, jolle ei ole mitään suunnitelmia!
2. Lapsi soitti: oli ollut kirjamessuilla koulun kanssa ja oli niin iloinen ihanasta päivästään, ettei pysynyt nahoissaan. Oikein äänestä kuuli miten pursusi iloa.
3. Töissä on vaihteeksi tuntunut siltä, että sain jotain aikaan.
4. Nukuin viime yön heräilemättä puoli kuuteen saakka.
Unettomuutta esiintyi minulla jo lapsena. Muistan eräänkin kerran, kun valvoin koko yön lukien kirjoja ja aamulla lähdin kouluun. Silloin se ei tuntunut mitenkään kamalalta, olipahan kerrankin tarpeeksi aikaa lukemiseen.
Useampi iltayö kuluikin sitten ikävämmissä merkeissä: kuuntelin, kun isä humalassa hiippaili keittiöön tupakalle. Kuului törmäilyä, valojen napsutusta päälle ja pois, liesituulettimen hurinaa ja sama alusta - isä oli lähes ketjupolttaja. Siitä kai se lähti, että makaan sängyssä lihakset jännittyneinä enkä pysty nukkumaan. Lapsena piti olla valmiina juoksemaan apuun jos isä kaatui. Kroppa muistaa.
Aikuisena ensimmäinen unettomuusjakso tuli kun isä kuoli. Emme olleet läheisiä: välimatkaa oli satoja kilometrejä, enkä mielelläni ollut yhteydessä puhelimitsekaan. Oli vaikea kestää sitä, että toinen tuhoaa itsensä eikä pysty tekemään mitään auttaakseen. Vanhemmat olivat jo tuolloin eronneet. Isän äiti syytti minua pitkään isän kuoleman jälkeen siitä, etten välittänyt. Voi kai sen niinkin ajatella.
En saanut unta, koska makasin jäykkänä sängyssä, ja pelkäsin, että isä tulee kummittelemaan. Söin nukahtamislääkkeitä pari viikkoa, ja sillä se meni ohi. Myöhemmin noita jaksoja tuli lisää, mutta samalla tavoin ne sai katkaistua muutamalla nukahtamislääkkeellä, kirkasvalohoidolla tai melatoniinilla.
Eräänä päivänä unettomuus ei enää mennytkään ohi. Siitä alkoi taistelu, joka on jatkunut vuosia. Olen lukenut unettomuudesta kaiken, mitä olen saanut käsiini. Olen kokeillut itsesuggestiota, huolehtinut unihygieniasta, meditoinut, lukenut silmät ristissä odottamassa unentuloa, mutta mikään muu ei ole auttanut kuin Stella ja alkoholi. Viikonloppuisin olen nukkunut alkoholin voimalla, Stellaa käyttänyt säästeliäästi ja enemmän lihasrelaksantteja, jotka auttavat nukahtamaan, mutta heräilen kuitenkin pitkin yötä.
On saattanut mennä vuosikin, etten ole tuntenut oikeaa väsymystä nukkumaanmenon aikoihin. Olen ollut niin uupunut, että olen kokenut hallusinaatioita. Se jos mikä on pelottavaa. Se on auttanut, että on ottanut miehen käsivarresta kiinni. Jotenkin se on tuonut takaisin tähän maailmaan. Ja vaikka kuinka uuvuksissa olen ollut, sänkyyn mentyäni olen maannut lihakset jäykkinä kykenemättä nukkumaan.
Lääkäreille olen tätä yrittänyt kertoa, mutta en ole oikein saanut vastakaikua. Mies on saanut noita nukahtamislääkkeitä runsaasti, joten olen sitten ottanut niitä häneltä. Koko ajan olen toki tajunnut sen, että näin ei voi jatkua, mutta kun en ole saanut yhtään lääkäriä pureutumaan itse ongelmaan, eli etsimään alkusyytä ja hoitamaan sitä. Masennusta on hoidettu useaan otteeseen - sillä se unettomuus on yleensä selitetty - ja psykiatrillakin olen käynyt välillä jopa kuukausia, mutta ei ole apua löytynyt.
Kuinka olenkaan kadehtinut ihmisiä, jotka pistävät vain pään tyynyyn ja nukahtavat.
Ajattelin aina, että minulla olisi sanottavaa vaikka kuinka, jos vain saisin tilaisuuden. Voisin kirjoittaa runoja, laulunsanoja, novelleja, romaanin, säkenöivän henkevää tekstiä. Jos vain aloittaisin. Montakohan kertaa olen sitten aloittanut, ja saanut aikaan yhden lauseen.
Tosiasiassa sanottavaa ei ole sen enempää kuin muillakaan. Eikä se vähäkään ole omaperäistä. Mutta jotenkin minun pitäisi saada jäsenneltyä päässäni kehää kiertävät sekavat ajatukset.
En ole koskaan pitänyt itsestäni. En ole missään hyvä enkä ole mielestäni saavuttanut mitään. Jos minua kehutaan jostakin, joko ajattelen, että kehuja joko puhuu lämpimikseen tai on vielä surkeampi kuin minä, tai arvelen, että olen onnistunut jotenkin huijaamaan häntä.
Koulussa olin sellainen ysin oppilas, YO-kirjoituksissa laudaturin. Olisihan siinä ollut parantamisen varaa. Niin minulle äitini aina sanoi. Ja niin tietenkin itsekin ajattelin. Siihen nähden, miten vähän näin vaivaa koulun eteen, nuo tulokset olivat toki hyviä. Mutta en ollut täydellinen, tein virheitä. Sehän se suurin murheeni aina on ollut, mitä tahansa teenkin, en ole täydellinen, en ole paras. Minulla oli lahjoja jonkin verran; olin musikaalinen, opin helposti kieliä, matematiikka oli aina 10, mutta mutta. Aina oli parempia, ja etenkin aina oli niitä, jotka myös näkivät vaivaa saavutustensa eteen.
Olen kokeillut niin montaa asiaa, niin montaa harrastusta. Olen hirveän hyvä aloittamaan, mutta siihen se aina tyssää. Olen opiskellut parin instrumentin soittoa, laulua, eri tanssilajeja, teatteria, kädentaitoja. Lannistun kuitenkin alkuunsa, koska en ole heti paras, eikä mikään jaksa kiinnostaa niin paljoa, että antaisin sille kaikkeni. Hetkellisesti toki joskus joku asia vie mukanaan. Laulua opiskelin sentään useamman vuoden ja paria muuta juttua. Käsityöt ovat kulkeneet mukana 25 vuotta tavalla tai toisella.